Sata vuotta sitten keväällä Helsingin kaduilla ja isoissa kirkoissa kuohui. Emämaa Venäjän vallankumous yllytti myös suomalaisia sosialisteja. Kirkoissa pidettiin työväestölle suunnattuja puheita. Nikolainkirkko vallattiin kahdeksi päiväksi. Valtaajat lauloivat Internationaalia. Punalippua ei kuitenkaan saatu kirkon lukittuun torniin.

Liikehdintään innoittivat teosofi ja anarkisti Jean Boldt ja tolstoilainen kirjailija Arvid Järnefelt.

Tapahtumia on kutsuttu Helsingin kirkkomellakoiksi. Harva nykyhelsinkiläinen tai 100-vuotiasta Suomea juhliva on kuitenkaan kuullut niistä. Kun kirkkomellakoista tuli kuluneeksi sata vuotta, Helsingin yliopistossa hyväksyttiin tapahtumia ansiokkaasti tutkinut kirkkohistorian gradu.

Teatteri johti tutkimuksen pariin

TeM, TM Hanna Fageruddin johti aiheen pariin Juha Siltasen KOM-teatterille käsikirjoittama näytelmä Vallankumous, jonka yksi päähenkilö oli Jean Boldt.

–Olin katsomassa sitä ja ihmettelin, miksen ollut kuullut näistä tapahtumista aikaisemmin. Marssin seuraavana aamuna kirjastolle tekemään tietokantahakua. Kävi ilmi, että kukaan ei ollut tutkinut aihetta eikä siitä ollut relevanttia tietoa missään, kertoo Fagerudd, joka on aiemmalta koulutukseltaan näyttelijä.

Tapahtumien tutkimattomuus innosti Fageruddin salapoliisin työhön, vaikka kirkkohistoriassa varoiteltiin tarttumasta aiemmin tutkimattomaan aiheeseen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista löytyivät 1960-luvulla taltioidut aikalaisten muistelmat, poliisin pidättämien kuulustelupöytäkirjat, eri sanomalehtien raportoinnit ja yleisönosastokirjoitukset. Kirkon arkistoista Fagerudd kokosi lähteikseen seurakuntien ja tuomiokapitulin dokumentteja.

Lähteiden analysoimiseen istui viestinnän professori Hannu Niemisen muotoilemat kolme julkisuuden lajia, arkijulkisuus, sisäpiirijulkisuus ja mediajulkisuus, joiden löytämisestä Fagerudd kiittää metodiopettaja Olli Viitaniemeä. Näillä keinoilla graduntekijä teki selkoa kirkkomellakoiden kulusta.

Boldt puhui toreilla ja Järnefelt kirkoissa

Keväällä 1917 Boldt piti puheita Helsingin kaduilla. Toukokuussa tolstoilainen Järnefelt piti kolmessa kirkossa puheet, joihin hän kutsui lehti-ilmoituksilla työväestöä kuuntelemaan. Nikolainkirkonvaltaus Juho UotiMiliisi hajotti Nikolainkirkon valtauksen kesäkuussa 1917. Kuva: Hjalmar Löfving.

Nikolainkirkossa ja Johanneksen kirkossa Järnefelt luki puheensa jumalanpalveluksen jälkeen kahtena eri sunnuntaina. Pappien ja urkurien estelyt eivät huolellisesti valmistautunutta kirjailijaa estäneet. Seuraavana sunnuntaina Kallion kirkossa papit olivat sopineet, että urkuri soittaa kirkonmenojen päätteeksi virsitaulun täydeltä virsiä.

–Urkuri soitti ja soitti ja urkuparvi oli lukossa. Ihmiset hermostuivat. Kirkko oli ihan täynnä työväkeä, jotka olivat tulleet kuuntelemaan Järnefeltiä. Lopulta he tekivät ihmispyramidin, ja miehet pääsivät urkulehterille. He heittivät urkurin portaita pitkin alas, Fagerudd kuvailee tapahtumien kulkua.

Työläisten joukossa oli myös sakilaisia eli huligaaneja. Tilaisuus äityi väkivaltaiseksi ja lopulta miliisit tulivat paikalle. Järnefelt piti puheensa ja poistui paikalta. Myöhemmin hän päätyi tapahtumien vuoksi vankilaan.

–Järnefeltin ajatus oli hyvin pasifistinen. Hän oli pettynyt siihen, etteivät ihmiset Kallion kirkossa kuunnelleet hänen sanomaansa.

Aggressiivisimmat työläiset ratsastivat Järnefeltin kirkkokritiikillä ja työväen vapauttamisen idealla.

Myös Boldt kannattajineen päätti vallata kirkon kesäkuussa 1917. He pitivät Nikolainkirkkoa hallussaan yön yli ja juhlivat vallankumouksen alkua. Seuraavana etappina oli Suomen Pankki ja rahojen haltuunotto. Miliisi hajotti kuitenkin kirkon valtauksen.

Fagerudd huomasi, että vaikka molempien miesten aatemaailmaa voi kutsua kristillissosialistiseksi ja tapahtumat yhdistettiin, Boldtin ja Järnefeltin luonteet ja toimintatavat erosivat toisistaan. Toinen oli kiivas, mieleltään epävakaa suoran ja radikaalin toiminnan yllyttäjä, toinen hillitty huolellisesti valmistautunut älykkö, joka kannatti rauhanomaista ja väkivallatonta tietä.

Kirkko vaikeni järjestyshäiriöistä

Kirkkomellakoista kirjoitettiin suomen- ja ruotsinkielisissä sanomalehdissä. Työväenlehti raportoi neutraalisti, vapaa-ajattelijoiden lehti toiveikkaasti. Konservatiiviset kristilliset lehdet täyttyivät kauhistelevista ja työväkeä leimaavista kannanotoista. Kotimaa-lehdessä kehotettiin myös myötätuntoon sairasta Boldtia kohtaan.

Gradututkijaa yllätti, että kirkon kirjoista tapahtumista tai niiden käsittelystä ei löytynyt kovin montaa mainintaa.

–Seurakunnan vuosikirjassa mainittiin ne kamalat tapahtumat, kun roskasakki tunkeutui Herran temppeliin ja aiheutti häiriöitä, Fagerudd sanoo.

Mainintoja löytyi myös, kun haettiin korvauksia kirkon materiaalisisiin vahinkoihin, kuten rikkoutuneisiin hattunauloihin. Onnekseen Fagerudd löysi kirkkoherran yksityisen päiväkirjan, joka osoitti vaikenemisen olleen tietoista.

–Kirkkoherra Erkki Kailan henkilökohtainen päiväkirja paljasti, että heillä oli kokous erään lauantaiseuralaisen kanssa. He olivat päättäneet keskenään, että asia painetaan villaisella.

1920-luvulla kirkkomellakat mainitaan kirkon dokumenteissa kuin lipsahduksina yleiseen järjestykseen. Puheiden sisällöistä tai työväen agendasta ei mainita mitään.

–Ehkä tapahtumista ei haluttu puhua, ettei lietsottaisi punaisten mellakointia, Fagerudd pohtii kirkon vaikuttajien motiiveja.

Mellakat ja niiden käsittely syvensivät kahtiajakoa

Kirkon vaikenemisesta huolimatta kirkkomellakat ja niiden julkinen käsittely jakoivat kaupunkilaisia.

Aluksi neutraalisti tapahtumiin suhtautunut Työmies-lehti sanoutui lopulta irti tapahtumista ja kehotti lukijoitaan välttämään anarkistiseen toimintaan osallistumista. Vahinkoa työväen maineelle oli kuitenkin jo tullut.

–Kyllähän se syvensi kuilua työväestön ja porvariston välillä. Kun Järnefelt kehotti työväestöä tulemaan paikalle kuuntelemaan ja paikalle saapui rähisevää ja väkivaltaista väkeä, se veti koko työväen maineen mukanaan. Ehkä tämä vahvisti porvarien käsitystä siitä, että työläiset ovat tällaista roskasakkia, toteaa Fagerudd.

Hanna Fageruddin Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian pro gradu -tutkielma "Helsingin kirkkomellakat 2017 kolmen julkisuuskuvan kautta tarkasteltuna" hyväksyttiin Helsingin yliopistossa toukokuussa 1917. Gradu on luettavissa yliopiston Helda-tietokannasta.