Talvisodan kynnyksellä uudelleen perustetun Kuopion hiippakunnan taival alkoi poikkeusoloissa. Kirkon työnäyssä ja yhteiskunnallisessa ilmapiirissä tapahtuneet muutokset asettivat piispa Eino Sormusen johtaman hiippakunnan jälleen uusien haasteiden eteen sotien jälkeen. Piispantarkastusten kaitseva merkitys korostui jälleenrakennusaikana 1945−1949 toimitetuissa tarkastuksissa, kun muutokset ja uudistukset leimasivat kirkollista elämää ja seurakuntatyön linjauksia. Piispa Sormusen ohella erityisesti Kuopion kaupunkiseurakunnan kirkkoherra, tuomiorovasti Lauri Halla luotsasi seurakuntia kyseisenä aikana.

Niin kutsutun asevelipapiston ajama uuskansankirkolliseksi kutsuttu suuntaus ohjasi kirkon työmuotojen kehittymistä monipuolisempaan suuntaan. Kuopion hiippakunnassa kirkon linjausta vietiin piispantarkastusten avulla seurakuntatasolle tarkastajien omien teologisten painotusten värittämänä. Huomion kohteeksi nousi erityisesti pyhäkoulu- ja nuorisotyö. Piispantarkastusten avulla hiippakunnan johto pyrki herättelemään seurakuntia järjestämään lapsille ja nuorille toimintaa, jotta nuori sukupolvi saataisiin kiinnittymään kirkkoon.

Kaksi miestä kaitsee hiippakuntaa sodan jälkeen

Hiippakunnassa toimitettiin vuosina 1945‒1949 yhteensä 56 piispantarkastusta. Piispa Eino Sormunen uskoi merkittävän osan niistä tuomiorovasti Lauri Hallan hoidettavaksi. Sekä Sormunen että Halla toimittivat 27 tarkastusta. Useimpina vuosina piispantarkastukset olivat suurimmaksi osaksi Hallan vastuulla tai jakautuivat lähes tasan Sormusen ja Hallan kesken. Hallinnollisiin tehtäviin nihkeästi suhtautunut Sormunen asetti usein muut tehtävät piispantarkastusten edelle, mikä näkyy selvästi hänen toimittamiensa tarkastusten vähäisessä määrässä. Lauri Hallan astuminen tuomiorovastin virkaan vuonna 1944 merkitsi selkeää käännettä vuonna 1939 uudelleen perustetun Kuopion hiippakunnan piispantarkastuskäytännöissä. Ennen sitä Sormunen oli toimittanut valtaosan tarkastuksista itse, vaikka hän delegoi vastuuta myös lääninrovasteille ja tuomiokapitulin asessoreille.

Tarkastaja johtaa toimitusta

Tarkastukset itsessään noudattivat vakiintunutta kaavaa tarkastuksen toimittajasta riippumatta. Tarkastuksen kesto vaihteli kahdesta kolmeen päivään. Tarkastaja johti toimituksen etenemistä, kuitenkin niin että myös neuvottelemiselle ja keskustelulle oli sijansa. Piispantarkastuksessa oli yleinen osio, joka oli kaikille seurakuntalaisille avoin, ja yksityinen osio, johon ainoastaan seurakunnan viranhaltijat ja luottamushenkilöt osallistuivat. Yleisen ja yksityisen osion lisäksi pidettiin neuvottelukokous, jossa tarkastaja syventyi seurakunnan työntekijöiden, luottamushenkilöiden, pyhäkoulun- ja kansakoulunopettajien sekä seurakunta-aktiivien kanssa yksityiskohtaisemmin seurakunnan asioihin. Neuvottelukokous pidettiin yleensä ensimmäisen tarkastuspäivän iltana ja se oli avoin kaikille seurakuntalaisille. Piispantarkastuksen yhteydessä vierailtiin usein kunnalliskodeissa, kouluilla, tehtailla ja kristillisten järjestöjen opistoissa ja laitoksissa.

Varsinainen yleinen tarkastus alkoi yleensä toisena tarkastuspäivänä jumalanpalveluksen jälkeen. Lasten ja nuorten kristinopin taidon testaamisen jälkeen siirryttiin käsittelemään seurakunnan hengellisiä ja maallisia asioita. Yleisessä tarkastuksessa käsiteltiin pääkohdat seurakunnan omaisuudesta, jumalanpalveluselämästä, kirkollisista toimituksista, opetustoimesta, eri työmuodoista sekä uskonnollisesta ja siveellisestä elämästä. Yksityinen tarkastus saatettiin loppuun yleisen tarkastuksen päättymisen jälkeen pidetyssä kokouksessa, jossa hallintoon, talouteen ja omaisuuteen liittyvät asiat käsiteltiin seurakunnan viranhaltijoiden ja luottamushenkilöiden kesken.

Palvelevan kirkon ihanne ohjaa seurakuntien työaloja

Sodan kokenut nuori pappispolvi toivoi muutosta kirkon työnäkyyn ja korosti kirkon sosiaalisen vastuun merkitystä. Pyrkimyksenä oli muuttaa kirkon roolia yhteiskunnassa enemmän kansaa palvelevaksi. Pietistisen, herätyshenkisen suuntauksen edustajat suhtautuivat epäillen sosiaalisen vastuun korostamiseen. Kirkon suuntautuminen maailmaan johtaisi heidän mukaansa maallistumiseen ja uskovien yhteisön hajoamiseen. Papiston enemmistön näkemykset kirkon luonteesta jäivät kansankirkkoihanteen ja pietistisen ajattelutavan väliin, minkä saattoi huomata myös piispa Sormusen ja tuomiorovasti Hallan teologisista painotuksista. Kumpikaan Kuopion hiippakunnan johtomiehistä ei ollut asevelipapiston kansankirkkoajattelun kannattajia, mutta yleiskirkollista linjaa noudattaen molemmat korostivat hyvin painokkaasti erityisesti seurakunnallisen lapsi- ja nuorisotyön merkitystä.

Kaikki lapset pyhäkouluun ja kerhoihin

Neuvottelukokous ja yleinen tarkastus olivat tapahtumia, joissa tarkastajat saattoivat nostaa esiin tärkeinä pitämiään aiheita. Yksi keskeinen teema piispantarkastuksilla oli pyhäkoulutyön elvyttäminen ja uudistaminen sodan jälkeen. Sekä Sormunen että Halla kiinnittivät asiaan paljon huomiota ja nostivat tarkastuksessa aina esille pyhäkoulun. Tarkastajat painottivat, että lapsia ja nuoria ei saanut laiminlyödä seurakunnan toiminnassa.

Pyhäkoulutyön tehostaminen hallitsi aiheeseen liittyviä keskusteluja sekä Sormusen että Hallan toimittamissa piispantarkastuksissa.  Pyhäkoulutyötä tuli uudistaa jakamalla pyhäkoulu ikäluokkien mukaan, hankkimalla uutta opetusvälineistöä ja muuttamalla pyhäkoulua enemmän lasten hartaushetken suuntaan. Myös sopivien pyhäkoulunopettajien löytäminen, opettajien kouluttautuminen Pyhäkouluyhdistyksen järjestämillä Luther-kursseilla sekä osallistuminen seurakunnan järjestämiin harjoituskokouksiin olivat tärkeitä seikkoja onnistuneen pyhäkoulun järjestämisessä.    

Tarkastajat kehottivat seurakuntia uudistamaan pyhäkoulua myös kerhotyön avulla. Kerhotyön toivottiin paitsi auttavan niitä seurakuntia, joiden pyhäkoulutyö oli vaikeuksissa, myös tehostavan työalaa niissä seurakunnissa, joissa tilanne oli ennestään hyvä. Kerhotyö oli suunnattu erityisesti murrosikään tulleille varhaisnuorille, jotka eivät olleet vielä rippikouluiässä, mutta pitivät itseään liian vanhoina käymään pyhäkoulua.

Seurakunnallinen nuorisotyö huvittelun vastapainona

Kirkon omaa nuorisotyötä ryhdyttiin myös kehittämään aiempaa perusteellisemmin sotien jälkeen. Oli selvää, että seurakunnallinen nuorisotyö tulisi muodostamaan kirkon nuorisotyön ytimen. Kirkon linjaus painotti, että nimenomaan rippikoulun ja ehtoollisen pohjalta nouseva nuorisotyö oli ainoa oikea nuorisotyön muoto, eikä maallisten tahojen tekemä nuorisotyö voinut korvata sitä.

Juopottelu, kortinpeluu, kiroilu, tanssi ja kevytmielinen suhtautuminen seksuaalikysymyksiin olivat ilmauksia nuoret sodan jälkeen vallanneesta huvitteluvimmasta. Nuorisoa koskevat ongelmat olivat polttavia myös syrjäseuduilla, eikä Kuopion hiippakunta säästynyt tanssilta ja huvittelulta. Kirkon nuorisotyö kilpaili nuorista kevyempiä huveja järjestävien maallisten tahojen kanssa. Kirkon kanta tanssiin oli ehdottoman kielteinen ja seurakuntien nuorisotyö oli tarkoitettu huvitilaisuuksien vastapainoksi. Kirkon nuorisotyön perimmäinen tehtävä oli nuorten voittaminen Kristukselle. 

Raamattupiirit, nuorten seurat, opintokerhot ja erilaiset kurssit muodostivat seurakunnallisen nuorisotyön rungon. Laajempien nuorisojoukkojen saavuttamiseksi järjestettiin leirejä, nuorisoiltoja ja -kokouksia. Seurakuntien tuli myös palkata nuorisopappeja ja nuorisotyöntekijöitä palvelukseensa. Niissä seurakunnissa, joissa nuorisotyötä ei ollut vielä aloitettu, tarkastajat painottivat nuorisotyön olevan uudistus, joka tuli ehdottomasti toteuttaa lähitulevaisuudessa. Sekä Sormusen että Hallan usko seurakunnallisen nuorisotyön edulliseen vaikutukseen oli luja. Siellä, missä työtä tehtiin, ei huvittelulle olisi sijaa.

 

Kirjoittaja Pirita Kallo on TM, jonka kirkkohistorian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma "Nämä kellot kutsuvat eläviä ja itkevät kuolleita. Piispantarkastukset Kuopion hiippakunnassa jälleenrakennuskaudella 1945−1949" hyväksyttiin Itä-Suomen yliopiston filosofisessa tiedekunnassa marraskuussa 2013.