Vuonna 2018 tulee kuluneeksi sata vuotta Suomen sisällissodasta, joka on vaivannut suomalaisia rupisena ja kutiavana haavana jo usean sukupolven ajan. Sodan syiksi ja seurauksiksi on ajan sivu esitetty vaihtelevia tulkintoja. Onpa ”yleinen mielipide” päässyt vaikuttamaan sisällissotatutkimukseenkin. Tutkimuksissa on yleensä huomioitu sodan operatiivisen johdon tai sodan uhrin näkökulma.

Omassa tutkimuksessani tulokulma taas on kirkkohistoriallinen: millaisia olivat sisällissodan kokeneet papit tapahtuneen tulkitsijoina? Lähdeaineistoina ovat Suomen vapaussodan historian komitean keräämät papiston kertomukset vuosilta 1918–1919 sekä Suojeluskuntain yliesikunnan keräämät papiston kertomukset vuosilta 1928–1929. Tutkimukseni rajautuu Savonlinnan hiippakunnan Ala-Karjalan rovastikunnan papiston lähettämiin vastauksiin.

Pappien vastaukset olivat yhtä kirjavia kuin elämänkokemukset ja persoonat vastausten takana. Vastauksiin vaikutti myös se, mitä kysyttiin. Heti sodan jälkeen lähetetty vapaussodan historian komitean kysymyssarja, joka koski seurakuntien paikallisia oloja, ohjasi jo itsessään vastauksia. Kysymyksistä välittyi kysyjinä olleiden valkoupseereiden näkemys sodasta. Toisaalta papit mielellään vastasivat, mitä kysyjät halusivat kuulla. Myöhemmin, 1920-luvulla, Suojeluskuntain yliesikunnan valistusosaston oma historiaprojekti nytkähteli käyntiin. Kenttäpappi Hannes Mustakallio lähetti rintamatyössä olleille papeille oman kysymyssarjansa, joka koski nimenomaisesti rintamakokemuksia. Vastauksissa korostuivat tällä kertaa yksittäiset kokemukset, tilanteet ja ihmiskohtalot.

Syyllinen kiinnostaa aina

Ala-Karjalan rovastikunnan papit kertomuksineen muodostivat hyvin heterogeenisen otoksen. Silti heti sodan jälkeen 1918–1919 laadituista kertomuksista oli löydettävissä teemallisia yhtäläisyyksiä. Suhtautuminen punaisiin syyllisinä ja pelko punaisesta terrorista ilmenivät samansuuntaisina kaikilla vastanneilla. Samoin valkoisen vallan oikeutus ja sankaripaatos yhdistivät vastauksia. Pappien mukaan vallankumouksen laineet olivat vyöryneet Suomeen Venäjältä. Suojeluskunnat oli perustettu hillitsemään ja hallitsemaan punaisten kiihottamaa yksinkertaista väestönosaa. Papit näkivät, että punaiset olivat lyöneet ensin ja epäreilusti, ja siihen oli vastattava.

Yksi vastanneista papeista puki suoraan sanoiksi, että käyty sisällissota oli seurausta rikkomuksista Jumalan tahtoa vastaan. Muut eivät näin suoraan ilmaisseet asiaa, mutta antoivat ymmärtää, ettei esivallalle uskollinen kunnon kristitty voinut seistä punaisten edustamalla tavalla isänmaataan vastaan. Vuosisadan alun teologisessa retoriikassa oli tavallista hengellistää ajankohtaisia poliittisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Samoin oli tyypillistä muodostaa radikaalista sosialismista antikristillisyyden arkkityyppi. Silti Ala-Karjalan rovastikunnan pappien kertomuksissa tämä asenne oli yleensä luettavissa vain rivien välistä.

”Kunnia jaloille pojille!”

Varhaisemmissa kertomuksissaan papit yhtyivät perinteisesti poliittiseen oikeistoon liitettyyn puheenparteen ja katsomukseen. Siihen kuului vahva esivaltauskollisuus, kansallisuusmieli ja sankarimyytti: ajatus kunnollisesti velvollisuutensa täyttävästä kansalaisesta. Tässä yhteydessä tuo ihannekansalainen, ”Saarijärven Paavo”, oli paitsi hurskas kristitty myös peloton soturi. Oman kertomansa mukaan papit ottivat tällaiseen asenteeseen kasvattamisen työnkuvaansa. Isänmaalliskristillinen opetus toistui saarnoissa, juhlapuheissa ja kinkereillä. Kiertelipä joku omaehtoisesti suojeluskunnan hyväksi rekrytointimatkoillakin. Sosiaalidemokratian kyllästämässä Pohjois-Karjalassa oli myös vastaanottajia valkoiselle aatteelle. Tosin pitäjän yli levinnyt ”isänmaallinen innostus” saattoi kyllä hiipua sodan pitkittyessä. Valkoisten vallan vakiintuessa pappikin saattoi uskaltaa ”puhua kovia sanoja” pitäjän punaisille. Näin tapahtui ainakin Rääkkylässä, missä punaiset olivat kunnalliskokouksessa irtisanoneet muiden kunnallisten virkamiesten ohella myös kirkkoherran.

Suomen vapaussodan historian komitean kysymyssarjassa oli pyydetty nimeämään myös kaatuneet. Puheen kääntyessä heihin kopsahtivat lyhytsanaisimmankin raportoijan verbaaliset kantapäät yhteen. Taistelussa kaatuminen, vieläpä vapaaehtoisesti, oli ylistettävä teko. ”Kunnia jaloille pojille!”, antautui eräskin pastori huudahtamaan. Kaatuneet olivat sankareita, ja sellaisina heidät myös haudattiin. Heidän nähtiin uhranneen itsensä isänmaansa ja läheistensä puolesta. Valtakunnallisesti pappien puheissa tuota uhria oli saatettu verrata jopa Kristuksen uhrautumiseen. Tätä taustaa vasten erään pastorin heroismi saikin kiinnostavan piirteen: ”Lyhyt oli Värtsilän taistelu, mutta maksoi se kuitenkin kallista veriuhria”, hän jylisi.

Aikomisia ja ryhtymisiä

Papit olivat varsin hyvin selvillä sisällissodan laajasta mittakaavasta. He näkivät suojeluskuntien aseistariisuntaoperaatioilla olevan suuren merkityksen Pohjois-Karjalan turvallisuudelle. Voitto Värtsilän taistelusta helmikuussa 1918 sinetöi valkoisten ylivallan. Alueen punakaartien kukistumisen seurauksena oli, että maakunta säästyi enemmiltä yhteenotoilta. Silti paikallisesti vastapuolien väliset jännitteet saattoivat kiristyä uhkaaviksikin. Useat vastaajat sanoittivat huolensa siitä, mitä olisi tapahtunut, jollei punakaarteja olisi saatu ajoissa kuriin.

Pohjois-Karjalan papit näkivät kriisin myös inhimillisenä tragediana. Maaliskuun alussa 1918 he löivät päänsä yhteen ja sopivat, että kustakin vähintään kaksipappisesta seurakunnasta lähtisi pappi joksikin aikaa rintamalle sielunhoitotyöhön. Tämä tapahtui jo ennen kuin Mannerheim oli antanut käskyn sotilassielunhoidon organisoimisesta ja kenttäpappijärjestelmän luomisesta. Rintamalla papit järjestivät jumalanpalveluksien ja hartauksien lisäksi opetustilaisuuksia ja mahdollisuuksia sielunhoitoon. Lisäksi he toimittivat aineellista apua sotilaille. Myös punavankeja tavattiin.

Aika parantaa haavat?

Osa tutkimukseni papeista vastasi sotakyselyyn heti sodan jälkeen. Osa taas laati vastauksen vuosikymmen myöhemmin kenttäpappi Hannes Mustakallion laatimaan kysymyssarjaan. Kolme pappia vastasi kumpaankin kyselyyn. Ajan kuluminen toi muutoksen näkökulmaan. Kertomuksista oli tullut tarinoita, sotajuttuja. Aiemmat kuohuvat tunteet oli tyynnytetty sekoittamalla joukkoon nostalgiaa. Nyt kuvattiin suuria hetkiä, joissa oma tehtävä ja sijainti nähtiin tärkeäksi.

Se, kuinka seikkaperäisesti papit kuvasivat tapahtumia, kertoo vuoden 1918 kriisin kokonaisvaltaisuudesta. Suomen sisällissota oli syöpä, joka saastutti maamme pitäjiä ja kyliä myöten. Papit näkivät, kuinka vastakkainasettelut voimistuivat, kyräily paheni ja viimein väkivalta tarjosi ratkaisun. Tosin näiden miesten tarkkailuasema oli monen muun sijasta sellainen, että he saattoivat sodan jälkeen huokaista helpottuneina, niin kuin aamulla huokaistaan painajaisunen rauettua. Monet sanoittivat kertomuksiinsa helpottuneisuutensa pahimman mentyä lopulta ohi.

 

Kirjoittaja Jukka Erkkilä on TM, jonka kirkkohistorian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”´Jokaisen oli astuttava joko maan puolustajain tai sen kavaltajain riviin´. Ala-Karjalan rovastikunnan papit Suomen sisällissodan tulkitsijoina 1918–1929” hyväksyttiin Itä-Suomen yliopiston filosofisessa tiedekunnassa marraskuussa 2014. Tutkielma on luettavissa UEF Electronic Publications -palvelussa

Kirjallisuutta:

Haapala, Pertti & Hoppu, Tuomas (toim.): Sisällissodan pikkujättiläinen. Helsinki, 2009.

Huhta, Ilkka: Papit sisällissodassa 1918. Helsinki, 2010.

Huhta, Ilkka (toim.): Sisällissota 1918 ja kirkko. SKHST 212. Helsinki, 2009.

Mustakallio, Hannu: Säätypapista kansalaiseksi. Papiston poliittis-yhteiskunnallinen rooli demokratisoitumisen murrosvaiheessa 1905–1907. SKHST 126. Diss. Helsinki. Loimaa, 1983.

Partanen, Jukka: Isänmaa ja raja. Suojeluskunnat Pohjois-Karjalassa 1917–1944. Saarijärvi, 2012.

Toiviainen, Kalevi: Kaakonkulman hiippakunta 1897–1945. – Kaakonkulman kapituli. Savonlinnan, Viipurin ja Mikkelin hiippakunta 1897–2004. Toim. Ouri Mattila & Tuula Mäkiaho & Esa-Matti Peura. Helsinki, 2004.

Katso myös:

Rouvinen, Juha:Kirkostaeroamisvimma Rääkkylässä vuonna 1923

Vapaussodan historian komitea