Suomen kolmas, vuonna 1851 toimintansa aloittanut (vanha) Kuopion hiippakunta käsitti 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla itäisen ja pohjoisen Suomen, yli puolet maan pinta-alasta. Alue pysyi yhtenäisenä vuoteen 1896, jolloin Pohjois-Karjala siirtyi Savonlinnan hiippakuntaan. Kuopion hiippakunnassa oli toisistaan selvästi erottuvia alueita: Savo, Karjala, Pohjanmaa ja Lappi.

Kun tutkitaan hiippakunnassa vuosina 1851–1869 papiksi vihittyjen alueellista ja yhteiskunnallista taustaa, Pohjanmaalla − eli hiippakunnan länsiosassa − syntyneiden vallitsevana taustana oli perinteinen yläluokkaisuus. Nouseva talonpoikais- ja käsityöläistaustaisuus oli leimallista hiippakunnan itäosassa. Pohjalaista piirrettä heijasteli Vaasan lukion oppilaiden yläluokkaisuus, sillä siellä kouluttautuivat etenkin papiston pojat. Sen sijaan idän rovastikuntien suomea puhuva savolainen ja karjalainen talonpoikainen jälkipolvi sekä kuopiolaiset käsityöläispojat hakeutuivat Kuopion suomenmieliseen (kylläkin vielä ruotsinkieliseen) lukioon.

Yhteiskunnallinen muutos näkyi papiston talonpoikaistumisena. Vihityt olivat yhä useammin syntyisin keskiluokasta. Papiston keskiluokkaistumiskehitys eteni hiippakunnassa tuntuvasti vuosina 1870–1896, itäisissä rovastikunnissa voimakkaammin kuin lännessä. Taustalla vaikuttivat yhteiskunnan muutos, teollistuminen, taloudellisen kyvykkyyden kasvaminen keskiluokassa, herätysliikkeet ja suomenkielisen koulutuksen laajeneminen.

Vahva pohjalainen tausta säilyy – herätysliikehdintä alueellisena voimistajana ja taannuttajana

Tavanomaisimmin papiksi vihityt olivat kotoisin hiippakunnan alueelta, etenkin Kuopion tuomiorovastikunnasta ja Oulun rovastikunnasta. Ylä-Karjalan rovastikuntien merkitys kasvoi herätysliikehdinnän vaikutuksesta. Herännäisyyden taantuminen sen keskeisissä rovastikunnissa näkyi romahduksena etenkin Kalajoen rovastikunnassa syntyneiden osuudessa. Hiippakuntaan vihityistä lähes puolet oli pohjalaisia eli kotoisin Kemin, Oulun, Raahen ja Kalajoen rovastikunnista sekä Turun hiippakunnan pohjalaisilta alueilta.

Ala-Karjalan rovastikunnassa vaikuttanut evankelinen herätysliikehdintä voimisti vuosina 1851–1869 suuntautumista papiksi. Herätysliikkeet vaikuttivat Ylä- ja Ala-Karjalassa voimakkaana koetun papiksi vihittyjen talonpoikaistumiskehityksen taustalla vuosina 1870–1896. Herätysliikkeillä oli merkityksensä papiston keskiluokkaistumiskehityksessä ja kirkon virkaan hakeutumisessa, etenkin kun keskiluokka yleisesti sitoutui herätysliikkeisiin vahvimmin.

Talonpojat ja epäitsenäisessä asemassa olleiden yhteiskuntaryhmien pojat valtaavat alaa

Papiksi vihittyjen yhteiskunnallinen tausta muuttui, kun talonpoikaistaustaiset yleistyivät ja epäitsenäisessä asemassa olleet alemmat toimihenkilöt, työläiset ja torpparit alkoivat kouluttaa poikiaan papeiksi. Vahva pappistaustaisuus (vuosina 1851–1869 55 %) hiipui, vaikka papinpojat olivat suurin ryhmä läpi tutkimusajanjakson. Heitä oli vuosina 1870–1896 vajaa kolmasosa (31 %) vihityistä, ja talonpoikien jälkipolvi ylsi jo 23 prosenttiin. Kun talonpoikaistaustaisten lisäksi otetaan huomioon osuudeltaan vielä pieneksi jäänyt torpparitaustaisten ryhmä, hiippakunta eteni papiston talonpoikaistumiskehityksessä tuntuvasti – kuitenkin koko kirkkoa hitaammin.

Työläis- ja torpparitaustaiset vihityt yleistyivät hiippakunnassa etenkin 1890-luvulla samaan aikaan, kun koko kirkossa kyseisten ryhmien edustajat hakeutuivat alalle vähenevässä määrin. Alemmat toimihenkilöt kouluttivat poikiaan papeiksi yhä yleisemmin. Sosiaalisen nousun tavoittelu koulutuksella ja yksilöllinen kyvykkyys näkyivät siinä, että alempien toimihenkilöiden pojat valmistuivat keskimääräistä vihkimysikää nuorempina.

Alimmista yhteiskunnallisista ryhmistä papiksi eteneminen oli hiippakunnassa vielä vuosina 1851–1869 olematonta. 1800-luvun puolivälissä voimistunut teologian opiskelijoiden työläis- ja käsityöläistaustaisuus näkyi viiveellä hiippakunnassa, jossa työläistaustaisten vihittyjen määrä kasvoi vuosina 1870–1896. Teologian opiskelijaksi lähteminen käsityöläistaustalta ei voimistunut hiippakunnassa teologisen tiedekunnan ja kirkon tilanteen tavoin. Suomenmielisyys ja -kielisyys lisäsivät talonpoikais-, työläis- ja torpparitaustaisten kouluttautumista.

Kuopion lukio (lyseo) nousevan ryhmän kouluna, Vaasan lukion merkitys hiipuu

Kuopion lukio, sittemmin Kuopion lyseo oli tutkimusajanjaksolla hiippakuntaan vihittyjen merkittävin yliopistoon johtava oppilaitos. Oulu kohosi toiseksi tärkeimmäksi koulukaupungiksi vuosina 1870–1896. Suomenmielinen ja -kielinen opetus houkutteli Ouluun ja Kuopioon, kun taas Vaasan ruotsinkielinen lukio menetti merkitystään.

Kolmessa suosituimmassa kaupungissa kouluttautuneiden ja papiksi vihittyjen yhteiskunnalliset taustat erosivat toisistaan. Kuopiossa ja Oulussa kouluttautuneet kuuluivat moniin yhteiskuntaryhmiin, kun taas Vaasan lukio säilyi yläluokkaisena, etenkin papinpoikien kouluna. Oulussa ruotsinkielinen koulutus kokosi papiston jälkipolven ja suomenkielinen opetus keskiluokkaisen oppilasaineksen. Kuopion lukio, sittemmin lyseo vahvisti merkitystään talonpoikaisväestön kouluttajana. Sen käyneistä ja papiksi vihityistä talonpoikais- ja työläistaustaiset käsittivät yhteensä lähes puolet (49 %). Myös Oulun ruotsin- ja suomenkieliset lyseot huolehtivat työläistaustaisten koulutuksesta. Alemmat yhteiskuntaryhmät kouluttautuivat äidinkielellään ylioppilaiksi ja jatkoivat teologiseen tiedekuntaan, jonka opiskelijoista suurin osa oli 1880-luvulla suomenkielisiä.

Koulutukseen hakeutuminen ja vihkimysikä määräytyivät yhteiskunnallisesta taustasta käsin, mutta merkittäviä olivat myös kouluasetukset ja tiukentuneet teologian opintovaatimukset. Opintielle varttuneina lähteneet talonpoikaistaustaiset vihittiin hiippakunnassa vanhempina (keskimäärin 27-vuotiaina) kuin hiippakunnassa ja kirkossa keskimäärin (25–26 vuotta). Koko kirkossa papiksi vihityistä ylempien yhteiskuntaryhmien pojat valmistuivat muita varhemmin, koska he olivat aloittaneet koulun nuorimpina. Sen sijaan Kuopion hiippakunnassa vihittiin papeiksi keskimääräistä nuorempina kaupunkien ammatittomien talollisten pojat sekä alempien toimihenkilöiden ja torppareiden pojat. Nämä olivat kotoisin kaupungeista tai koulukaupunkien lähistöltä, mikä edisti varhaista koulunkäyntiä.

Talonpoikaistumiskehitys etenee idässä länttä nopeammin

Papiston pohjalaisena piirteenä vallitsi yläluokkaisuus, kunnes vuosina 1870–1896 myös pohjalaisten yhteiskunnallinen tausta monipuolistui. Pohjalaisten pappisperheiden poikien osuus vihityistä oli vuosina 1851–1869 vielä yli kolmannes (36 %), mistä se laski 20 prosenttiin vuosina 1870–1896. Hiippakunnassa vihittiin ensimmäiset pohjalaiset talonpoikaistaustaiset papit vasta vuosina 1870–1896. Papiston talonpoikaistumiskehitys eteni Pohjanmaalla siis selvästi hitaammin kuin hiippakunnassa ja kirkossa.

Itäisissä rovastikunnissa syntyneiden, vuosina 1870–1896 vihittyjen yhteiskunnallinen tausta oli vahvasti talonpoikainen, ja työväestön merkitys kasvoi tuntuvasti. Kuopion tuomiorovastikunnassa yhteensä jopa puolet vihityistä oli talonpoikaistaustaisia (29 %) tai työläistaustaisia (21 %). Siten papiksi vihittyjen talonpoikaistuminen eteni Kuopion tuomiorovastikunnassa hiippakuntaa (23 %) selvemmin, ja työläistaustaisuus oli yleisempää siellä kuin hiippakunnassa (9 %).


Kirjoittaja Soile Tuusa on FL, TM, pastori, jonka kirkkohistorian pro gradu -tutkielma ”Kuopion hiippakunnassa vuosina 1851–1896 vihityt papit” hyväksyttiin Itä-Suomen yliopistossa maaliskuussa 2014. Tutkielma on luettavissa UEF Electronic Publications -palvelussa

* Tutkielma perustuu Oulun tuomiokapitulin arkistossa säilytettäviin Kuopion hiippakunnan saarnavirkaan vihittyjen luetteloihin ja papiston matrikkeleihin sekä painettuihin pappismatrikkeleihin. Papiston yhteiskunnallista taustaa on selvitetty tutkimalla vihittyjen pappien isien ammatteja Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkelista www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli.

Kirjallisuutta:

Björklund, Joh.: Suomen papisto 1800-luvulla erityisesti silmälläpitäen pappistarvetta ja sen tyydyttämismahdollisuuksia. SKHS toim. 42. Helsinki, 1939.

Juva, Mikko: Rajuilman alla. Suomalaisen kahdeksankymmentäluvun synty. Porvoo, 1956.

Luukkanen, Tarja-Liisa: Sääty-ylioppilaasta ensimmäisen polven sivistyneistöön. Jumaluusopin ylioppilaiden sukupolvikehitys ja poliittis-yhteiskunnallisten näkemysten muodostuminen 1853–1918. Historiallisia Tutkimuksia 218. Tampere, 2005.

Mustakallio, Hannu: Pohjoinen hiippakunta. Kuopion–Oulun hiippakunnan historia 1850–1939. Helsinki, 2009.