Hengellinen väkivalta – kuka tuomitsee ja kenet?

Evankelisluterilaisen kirkon julkaisemassa määritelmässä hengellinen väkivalta on henkistä väkivaltaa, jonka ilmenemismuotoja ovat pelottelu, käännyttäminen, syyllistäminen, eristäminen ja kontrollointi. Tarkoituksena on murtaa toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide.

Pro gradu -tutkielmassani totean Jeesuksen puheiden täyttävän kaikki edellä mainitut hengellisen väkivallan kriteerit. Evankelista Matteuksen kuvaama Jeesus näyttää edustavan ja julistavan uskonnollisuutta, joka on nykysuomalaisessa kirkossa vierasta ja tuomittavaa. Koska kirkko kuitenkin katsoo rakentuvansa Jeesuksen varaan, koossa on syvän identiteettikriisin aineksia. Asetelman tarkastelu avaa näkökulmia uskonnollisen vallankäytön muotoihin niin Jeesuksen aikana kuin nykyaikanakin.

Jeesus puhui aikansa kovaa kieltä

Matteus kuvaa Jeesusta puhujana, joka usein pelotteli kuulijoitaan tulevan tuomion uhkauksilla. Hän vaati kääntymystä oppilailtaan, jotka hän lopulta lähetti liittämään kaikki kansat valtakuntaansa. Hän syyllisti ihmisiä, joita hän nimitti pahoiksi ja moitti kieroutuneiksi teoiltaan, sanoiltaan ja vieläpä ajatuksiltaankin. Hän kieltäytyi auttamasta vieraaseen kansaan kuuluvaa naista ja opetti omiaan rajaamaan katumattomat uskonyhteisön ulkopuolelle.

Jeesus opetti omiaan nuhtelemaan syntiin joutunutta ja puhui Jumalasta, joka tuntee ihmisen jokaista hiuskarvaa myöten. Hän pyrki usein murtamaan vastustajiensa – ja joskus myös omiensa – elämäntavan, elämänkatsomuksen tai mielipiteen.

Jyrkät asenteet ja niiden mukainen kielenkäyttö kuuluivat Jeesuksen ajan uskonnolliseen ja filosofiseen ilmastoon. Matteus kuvaakin, kuinka fariseukset leimasivat Jeesuksen Paholaisen kätyriksi.

Psykouskonnollisuus puhuu aikamme pehmeää kieltä

Nykykirkossa harvemmin nimitellään ihmisiä kyykäärmeen sikiöiksi tai helvetin lapsiksi, niin kuin Jeesus teki. Olemmeko siis häntä eettisempiä ja sivistyneempiä?

Janne Kivivuori on nimennyt psykouskonnollisuudeksi ilmiön, jossa uskoa hahmotetaan ja sanoitetaan psykologiasta ja psykoanalyysista nousevien käsitteiden kautta. Samalla ihmisen kokemusmaailmasta tulee oikean uskon kriteeri niiden normien tilalle, joita aikamme ihminen haluaa pitää vanhentuneina.

Tällaisessa uskonnollisuudessa vallankäyttö on hienovaraista ja asiantuntijavaltaan kätkettyä. Ikiaikainen sota totuuden ja valheen välillä kuitenkin jatkuu, eikä viholliskuvien rakentaminen ja vastustajien leimaaminen ole jäänyt muinaisen Lähi-idän kulttuuriseksi erikoisuudeksi.

Hengellisen väkivallan käsite heijastelee yhteiskunnassamme vallalla olevia arvoja, ja siksi se soveltuukin uskonnollisen valtataistelun välineeksi: väärällä tavalla ajattelevien pelotteluun, käännyttämiseen, syyllistämiseen, eristämiseen ja kontrollointiin. ”Väkivalta on pyhän todellinen sydän ja salainen sielu”, väittää René Girard. Tämä näyttää pätevän myös päällisin puolin pehmeään ja normeja vierastavaan psykouskonnollisuuteen, jossa kyykäärmeen sikiöt ja helvetin lapset on korvattu hengellisen väkivallan tekijöillä ja sairaan uskonnollisuuden edustajilla.

Hengen miekka on Uuden testamentin kieltä

Adjektiivi ”hengellinen” esiintyy Uudessa testamentissa 26 kertaa. Se viittaa lähes aina Jumalan Henkeen: ainoa poikkeus on Efesolaiskirjeessä, jonka mukaan pyhillä on sota ”pahuuden hengellisiä vastaan taivaallisissa”.

Uuden testamentin kielenkäytön pohjalta voisikin päätellä hengellisen väkivallan olevan väkivaltaa, jota tehdään Jumalan Hengen vaikutuksesta. Termi olisi aseellisen väkivallan alakäsite: onhan pyhien taisteluaseena mainittuja pahuuden henkivaltoja vastaan Efesolaiskirjeen mukaan juuri Hengen miekka, Jumalan sana.

Tämä näkökulma ei edusta yleistä käsitystä hengellisen väkivallan olemuksesta, mutta on huomionarvoinen vähintäänkin siksi, että moni hengellisestä väkivallasta syytetty katsoo käyttävänsä mainittua Hengen miekkaa. Käytettäessä hengellisen väkivallan käsitettä sympatiat ovat kuitenkin yleensä uhrin puolella, jolloin hengellinen väkivalta tulkitaan pahuuden valtojen toiminnaksi. Hengellisen väkivallan käsitteen voi siis hahmottaa eri tavoin: Ludwig Wittgensteinia lainatakseni ”voin nähdä sen eri aspekteissa aina sen sepitteen mukaan, jolla sen ympäröin”.

Kristuksen kasvot ja hengellisen väkivallan kahdet kasvot

Aspekti hengellisen väkivallan näkemisestä Hengen miekan käyttämisenä saa kirkollisessa katsannossa vahvan perustelun toteamuksesta, jonka mukaan Jeesuksen toiminta täyttää hengellisen väkivallan tunnusmerkit. Toisaalta kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että Jumalan nimissä tehdään paljon pahaa, ja tätä pahaa jotkut ovat päättäneet nimittää hengelliseksi väkivallaksi.

Tämä aspekti saa perustelunsa laaja-alaisen ilmiön ja sen aiheuttaman kärsimyksen sanoittamisen tarpeesta. Jos Jeesuksen jumalallisuus kielletään, näkökulmat voi vaivatta sovittaa yhteen, mutta Jeesuksen synnittömyyden tunnustava kirkko ei voi sitä tehdä. Antiikin kirkolliskokouksissa saavutetuista merkittävistä tuloksista huolimatta kysymys Jeesuksen persoonasta ei ole vielä loppuun kaluttu.

Ratkaisu tuonpuoleisessa?

Kirkon kannalta ristiriitainen hengellisen väkivallan määrittely kertoo arvomurroksesta, jota Janne Kivivuori nimittää psykokirkollistumiseksi. Asetelma ilmentää myös hengellisen väkivallan määrittelyn vaikeutta, joka selittyy paitsi väkivaltakokemuksen subjektiivisuudella myös ilmiön laaja-alaisuudella: hengellisen väkivallan käsitteenmuodostuksessa on yhdistelty psykologian, sosiologian, juridiikan, moraalin ja teologian näkökulmia.

Ei ihme, että – Wittgensteinin kielellä sanottuna – kielipelit törmäävät. Se, että Jeesus on evankelisluterilaisessa kirkossa epähuomiossa määritelty hengellisen väkivallan tekijäksi, paljastaa teologian jääneen nurkkakuntaiseen asemaan yhteiskunnan ja kirkon arvomaailmassa ja sitä kautta hengellisen väkivallan määrittelyssä.

Toivoisin asioiden olevan toisin: hengelliseksi väkivallaksi kutsuttu ilmiö perustuu teologiaan, ja siksi sitä pitäisi pystyä myös käsittelemään teologian keinoin – vaikka teologisella kielellä ei olisikaan samanlaista yhteiskunnallista valtaa kuin Jeesuksen aikana.

Jos hoidetaan itse sairauden sijaan vain oireita, taudinaiheuttajat elävät ja voivat hyvin. Mutta – kuka osaa annostella lääkettä oikein? Tehtävä on vaativa, mutta jätän tämänkertaisen pyhäkoulumme muistolauseeksi kiveen hakatun kiellon ja varoituksen, joka kaikessa vanhakantaisessa normatiivisuudessaan ja väkivaltaisessa uhkaavuudessaan on monille suomalaisille samaan aikaan tuttu ja vieras: ”Älä käytä väärin Herran, sinun Jumalasi nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka käyttää väärin hänen nimeään.”

 

Kirjoittaja Mikko Pisilä on TK, jonka eksegetiikan alaan kuuluva pro gradu -tutkielma "Hengellisen väkivallan mestari. Matteuksen Jeesus ja uskonnollisen polemiikin kielipelit" hyväksyttiin Itä-Suomen yliopiston filosofisessa tiedekunnassa maaliskuussa 2014. Tutkielma on kokonaisuudessaan luettavissa osoitteessa http://urn.fi/urn:nbn:fi:uef-20140379 

Kirjallisuutta:

Girard, René: Väkivalta ja pyhä. Suom. Olli Sinivaara. Helsinki, 2004.

Jussila, Jarmo & Oinonen, Mikko & Unkuri, Juhana & Vatanen, Osmo (toim.): Kirkon ja uskon sanakirja. Aamenesta öylättiin. Helsinki, 2004.

Kivivuori, Janne: Psykokirkko. Psykokulttuuri, uskonto ja moderni yhteiskunta. Helsinki, 1999.

Villa, Janne: Hengellinen väkivalta. Helsinki, 2013.

Wittgenstein, Ludwig: Filosofisia tutkimuksia. Suom. Heikki Nyman. Helsinki, 1981.