Inkerin kirkko nousi yli 50 vuotta kestäneiden Neuvostoliiton rajoitteiden jälkeen uudelleen elinvoimaiseksi ja lailliseksi kirkoksi vuosien 1988–1993 aikana. Viidessä vuodessa kahdesta inkeriläisestä seurakunnasta kasvoi 26 seurakunnan itsenäinen piispallinen kirkko. Kehitykseen vaikutti keskeisesti suomalaisten valtaisa ja spontaani halu auttaa inkeriläisiä. Avustustoiminta kanavoitui pääosin Suomen ev. lut. kirkon keskushallinnon alaisen Kirkon Ulkomaanavun (KUA) kautta. Avustustyöstä innostuivat myös lukuisat suomalaiset järjestöt, etenkin Suomen kirkon sisällä toimivat herätysliikejärjestöt.

Toimintakulttuureiltaan KUA ja kansanliikkeinä toimineet herätysliikkeet olivat hyvin erilaisia, eivätkä ne olleet tottuneet tekemään yhteistyötä. Omat haasteensa aiheutti järjestökentän sisäinen kilpailu Inkeristä. Tämä pakotti suomalaiset uudenlaiseen yhteistyöhön. Ennakkoluuloista huolimatta yhteistyöstä tuli hyvin toimivaa ja vuonna 1992 muodostettiin Kirkon järjestöjen Inkeri-neuvottelukunta, jonka toimintaan osallistui noin 30 kirkollista järjestöä. Hajallaan ollut järjestökenttä ja kirkon keskushallinto saatiin tiiviiseen yhteistyöhön yhtenäisen Inkerin kirkon hyväksi.

Kirkon Ulkomaanapu koordinoimaan suomalaista avustusintoa

Neuvostoliitossa vuonna 1985 alkanut uudistuspolitiikka mahdollisti suomensukuisten inkeriläisten seurakuntaelämän vapautumisen vuonna 1988, ja inkeriläiset ryhtyivät tuolloin perustamaan uusia seurakuntia vanhoille asuinsijoilleen. Samalla inkeriläisten yhteydet Suomeen lisääntyivät ja suomalaisten keskuudessa heräsi suuri halu auttaa inkeriläisiä. Inkerin kirkolle antoi kasvonsa iäkkäiden, vainoista selvinneiden inkeriläisten naisten lisäksi nuori ja karismaattinen pastori Arvo Survo. Hänen ensimmäinen Suomen vierailunsa tammikuussa 1989 täytti kirkot ympäri Suomea ja Inkeriin kerätyt kolehdit olivat poikkeuksellisen suuria.

Suomen kirkon kirkolliskokous velvoitti syksyllä 1988 Kirkon Ulkomaanapua koordinoimaan suomalaisten avustustoimintaa Inkerin seurakuntiin. KUA:n yhteyteen perustettiin Baltia-projekti, johon palkattiin neljä projektisihteeriä. Sen tärkeimpinä tehtävinä oli työvoiman kouluttaminen Inkerin seurakunnille, materiaalisen avun toimittaminen ja kirkkorakennuksien kunnostaminen. KUA järjesti inkeriläisille diakonikurssin joulu-tammikuussa 1989–1990 Puskinissa ja pappiskurssin Suomessa 1990–1991. Kirkkojen kunnostus alkoi Kupanitsan kirkosta vuonna 1990.

Herätysliikkeet kansanliikkeinä Inkerissä

Inkerissä tehtävästä avustustyöstä kiinnostuivat lähes kaikki Suomen kirkon herätysliikejärjestöt. Monet niistä olivat solmineet yhteyksiä inkeriläisiin 1980-luvun alussa ja nyt Neuvostoliiton uudistuspolitiikka mahdollisti laajemman avustustoiminnan Inkerissä. Ennen Toista maailmansotaa suomalaisista herätysliikkeistä Inkerissä oli vaikuttanut etenkin evankelisuus, joka oli ollut vahva osa 1900-luvun alun inkeriläistä seurakuntaelämää.

Herätysliikejärjestöjen työ Inkerissä vaihteli huomattavasti liikkeiden välillä. Avustustoiminnan alkuvaiheessa 1988–1990 aktiivisia olivat etenkin esikoislestadiolaiset ja Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (SLEY). Historiallisten yhteyksien puutteesta huolimatta esikoislestadiolaiset solmivat hyvin tiiviitä ystävyyssuhteita inkeriläisiin seurakuntiin. Suomessa perinteisesti varsin sulkeutunut esikoislestadiolaisuus toimi Inkerissä aktiivisesti ja keskeisenä kansanliikkeenä.

Esikoislestadiolaisten ja SLEY:n lisäksi myös Herättäjä-Yhdistys oli alusta alkaen aktiivinen. Nämä kolme ns. vanhaa herätysliikettä toimivat kansanliikemäisesti. Tämä näkyi mm. säännöllisten rakennustalkoomatkojen järjestämisellä vuodesta 1990 alkaen Kupanitsaan ja Kelttoon. Niiden lisäksi SLEY ja esikoislestadiolaiset aloittivat vuonna 1989 säännölliset puhujamatkat Inkeriin. Pienempää puhujamatkatoimintaa Inkeriin harjoitti myös ruotsinkielinen Rauhan Sana -lestadiolaisuuden Laestadianernas Firdsförengars Förbund (LFF).

Uudenlaista työntekijäyhteistyötä Inkerissä ja Suomessa

Työvoimapula Inkerin kirkossa oli erittäin suuri koko tutkittavan ajanjakson. KUA helpotti työvoimapulaa lähettämällä marraskuussa 1990 neljä pappia ja kaksi diakonissaa inkeriläisiin seurakuntiin. Yksi papeista oli eläkkeelle jäänyt rovasti Leino Hassinen, joka oli jo vuosi aikaisemmin vastannut diakonikurssin järjestämisestä Puskinissa. Hassinen lähetettiin Leningradiin suunnittelemaan Inkerin kirkon hallinnon kehittämistä, mutta hän päätyikin vasta perustetun Inkerin rovastikunnan lääninrovastiksi. Tehtävän ohessa hän laati kirkkojärjestyksen Inkerin kirkolle, joka itsenäistyi Viron kirkosta vuoden 1992 alussa. Inkerin kirkon kirkolliskokouksen kokoontuessa ensimmäistä kertaa maaliskuussa 1993 Hassinen valittiin kirkon ensimmäiseksi piispaksi.

Kirkon Ulkomaanavun lisäksi myös herätysliikejärjestöt ryhtyivät lähettämään työvoimaa Inkerin seurakuntiin. Järjestöt kykenivät kansanliikkeinä nopeisiin ratkaisuihin työntekijöiden palkkauksessa. SLEY, Suomen Raamattuopiston Säätiö ja Kansanlähetys lähettivät ensimmäiset työntekijänsä Inkerin seurakuntien palvelukseen vuonna 1991. Myöhemmin työntekijöitä lähettivät myös Lestadiolainen Uusheräys, LFF ja Kansan Raamattuseura. Työntekijät olivat usein maallikoita, joista osa sai diakonin oikeudet tai pappisvihkimyksen Inkerissä tehtävän työn vakiinnuttua. Kirkkoa palveli vuoden 1993 alussa 27 pappia tai diakonia, joista suomalaisia oli 12. Heistä lähes kaikki olivat herätysliikejärjestöjen lähettämiä. Samalla he toimivat piispa Hassisen pastoraalisessa kaitsennassa.

Herättäjä-Yhdistys oli ainoa Inkerin työhön osallistunut herätysliikejärjestö, joka ei lähettänyt työntekijää Inkeriin. Sen sijaan se palkkasi 1,5 vuodeksi projektisihteerin KUA:n Baltia-projektiin. Herättäjä-Yhdistyksen ja Ulkomaanavun työntekijäyhteistyö oli historiallista, sillä tiettävästi koskaan aikaisemmin mikään herätysliikejärjestö ei ollut osallistunut kirkon keskushallinnon työntekijäkuluihin.  Myöhemmin myös Kansanlähetys ja SLEY tekivät työntekijäyhteistyötä KUA:n kanssa. SLEY ja KUA:n lähettivät Aimo Kymäläisen Viipuriin papiksi vuonna 1991 ja kaksi vuotta myöhemmin KUA ja Kansanlähetys palkkasivat yhdessä Isto Pihkalan Inkerin kirkon pääsihteeriksi. Inkerin kirkon jälleenrakennus loi täysin uudenlaista yhteistyötä järjestökentän ja Kirkon keskushallinnon välille.

Yhteisen neuvottelukunnan luominen

Useiden suomalaisten toimijoiden läsnäolo Inkerissä ei ollut alussa kuitenkaan täysin kitkatonta. Herätysliikejärjestöt toimivat varsin itsenäisesti, eivätkä ne ilmoittaneet toimistaan KUA:lle, jolle kuului Inkerin kirkon avustustyön kokonaisvastuu. Ongelmia esiintyi etenkin herätysliikkeiden kesken, kun ne vierailivat samoina aikoina Inkerin seurakunnissa.

Yhteistyön ja koordinoinnin lisäämiseksi järjestöt kokoontuivat yhteen Arvo Survon kutsusta marraskuussa 1990. Kokoukseen ei ollut kutsuttu KUA:a, koska osa järjestöistä koki sen uhkaksi omalle avustustyölleen. Osa järjestöistä taas suorastaan vaati KUA:n läsnäoloa yhteisissä kokoontumisissa. KUA tulikin keskeisesti mukaan jo seuraavaan järjestöjen tapaamiseen ja yhteistyöryhmän puheenjohtajaksi valittiin KUA:n johtaja Risto Lehtonen. Hänen johdollaan muodostettiin kirkon järjestöjen Inkeri-neuvottelukunta vuonna 1992. Sen toimintaan osallistui noin 30 kirkollista järjestöä, mukaan lukien kaikki Inkerin kirkon toimintaan osallistuneet herätysliike- ja lähetysjärjestöt vanhoillislestadiolaisia lukuun ottamatta. Lehtonen toimi neuvottelukunnan puheenjohtajana ja oli ratkaisevasti luomassa yhteistyön ilmapiiriä erilaisten järjestöjen ja herätysliikkeiden välille.

Inkerin kirkon jälleenrakentamisessa osattiin yhdistää ainutlaatuisella tavalla kahden erilaisen toimintakulttuurin vahvuudet, herätysliikkeiden kyky toimia nopeasti kansanliikkeinä, ja KUA:n taito suunnitella ja koordinoida avustustyön laajaa ja monitahoista kokonaisuutta. Samalla herätysliikkeet ja Kirkon keskushallinto lähentyivät täysin uudella tavalla ja loivat uusia yhteistyömuotoja. 

 

Kirjoittaja Antti Luoma on teologian kandidaatti, jonka Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Kirkon Ulkomaanavun ja suomalaisten herätysliikejärjestöjen yhteistyö Inkerin kirkon rakentamisessa vuosina 1988–1993” hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa kesäkuussa 2013.

Pro gradu -tutkielma on luettavissa Internetissä osoitteessa: helda.helsinki.fi/handle/10138/39951