Uskonto avuksi konfliktinratkaisuun
Kaikista suurimmista uskonnoista on löydettävissä moraaliset takeet rauhan edistämiselle, mutta niitä ei ole tähän mennessä kehitetty ja yhdistelty riittävästi. Tutkimuksen ja käytännön parissa keskitytään liian harvoin etsimään uskonnon tuomalle vaikutusvallalle myönteisiä, rauhaa edistäviä, soveltamistapoja. Etenkin nykyajan konfliktien luonteen vuoksi tällaisille sovelluksille olisi kuitenkin tilausta. Koska uskonto on keskeinen tekijä konfliktien syiden, dynamiikan ja ratkaisemisen ymmärtämisessä, voi uskonnollisesti motivoitunut konfliktien sovittelu saavuttaa oikeissa olosuhteissa läpimurron rauhan tavoittelemisessa.
Uskonnon käyttö konfliktinratkaisussa on moderni ilmiö
Uskonnolla on monimuotoinen rooli tämän päivän konflikteissa. Se vaikuttaa sekä konfliktien syihin ja dynamiikkaan että niiden ratkaisemiseen. Yleisesti uskonnolla ajatellaan olevan konflikteissa kielteinen rooli. Tällöin ainoastaan nähdään uskonnon tehokas kyky toimia konflikteissa väkivallan oikeuttajana ja pyhittäjänä. Kaikkia muita uskonnon ulottuvuuksia ja vaikutuksia on tapana vähätellä tai jopa kokonaan laiminlyödä. Uskonnollisten johtajien, instituutioiden ja järjestöjen kasvava rooli konfliktien ratkaisemisessa on moderni ilmiö.
Nykyajan konfliktit ovat monimutkaisia ja hankalasti ratkaistavia. Yksi syy tähän on se, että konfliktit ovat usein luonteeltaan etnisiä ja sitä kautta identiteettiin liittyviä. Näissä etnopoliittisissa konflikteissa yksilö tiedostaa yhtäaikaisesti kuuluvansa tiettyyn identiteettiryhmään sekä sen, ettei hän kuulu joihinkin toisiin, itselle vieraisiin identiteettiryhmiin. Uskonto löytyy varsin usein yksilöiden ja ryhmien identiteetin ytimestä, sillä uskonnolla on yleensä kyky puhutella laaja-alaisemmin ja kokonaisvaltaisemmin ihmisten tarpeita, pelkoja ja huolia kuin muilla yksilön identiteetin osilla. Kun muut yleisimmät etnisyyden piirteet, kuten kieli, ihon väri tai etninen alkuperä, epäonnistuvat tarjoamaan selvän pohjan ryhmän rajojen määrittelylle, uskonnollinen samastuminen ryhmän rajojen määrittelyn lähtökohtana voi olla suhteellisen selkeä.
Tästä syystä on hyvin selvää, että uudenlaisia lähestymistapoja, monenlaisia toimijoita ja innovatiivisia työkaluja tarvitaan nykyisten konfliktien ratkaisemiseksi. Siksi myös uskonnon on otettava oma paikkansa kansainvälisen politiikan kentällä ja panostettava entistä enemmän rauhaan ja sen edistämiseen.
Uskonto tarjoaa ainutkertaisia ominaisuuksia konfliktinratkaisuun
Kun yhteisölliset identiteetit, erityisesti uskonnolliset identiteetit, ovat väkivaltaisen konfliktin keskeisimpiä aiheuttajia, perinteisestä virallisesta diplomatiasta ei välttämättä ole suurta hyötyä rauhan edistämisessä. Tämä johtuu siitä, että tällaiset konfliktit ymmärretään yleensä huonosti käytännöllisen diplomatian parissa. Nykyajan konflikteihin sisältyy usein sellaisia ihmisten perustarpeita ja -arvoja, jotka osapuolet kokevat elintärkeinä selviytyäkseen ja tämän myötä asioina, joista ei voida neuvotella. Lisäksi kaikissa konflikteissa uhan tunne on niin voimakas, että se vaikuttaa kaikkiin yhteiskunnan tasoihin. Perinteinen diplomatia ei ota tarpeeksi huomioon epävirallisen tason tapahtumia ja toimijoita, vaikka juuri epävirallisella tasolla ilmenevät usein ne ongelmat ja paineet, jotka turhauttavat päättäjiä ja johtavat ongelmiin. Perinteinen diplomatia siis tukeutuu vanhojen menetelmien kierrättämiseen ja soveltamiseen uusiin ongelmiin, joihin niitä ei ole suunniteltu.
Douglas Johnstonin, kansainvälisen uskonto- ja diplomatiakeskuksen johtajan, mukaan silloin kun jokin seuraavista ehdoista täyttyy konfliktitilanteessa, uskonnon käyttö väliintulon apuvälineenä on suotavaa:
* uskonto on keskeinen tekijä toisen tai kummankin osapuolen identiteetissä;
* konfliktin kummankin osapuolen uskonnolliset johtajat voidaan mobilisoida rauhan edistämiseen;
* taistelut ovat pitkittyneet kahden suuren uskonnollisen perinteen välille; tai
* reaalipolitiikan voimakeinot ovat johtaneet toiminnan lamaantumiseen.
Uskonnollisilla toimijoilla on myös monia ainutkertaisia ominaisuuksia, joita nämä voivat tarjota konfliktien ratkaisemiseen. Näitä ovat esimerkiksi uskottavuus luotettavana instituutiona, tunnustettu arvomaailma, moraalinen oikeutus valtioiden vääryyksien vastustamiseen sekä ainutlaatuinen vaikutusvalta sovinnon edistämiseen konfliktin osapuolten välillä. Lisäksi uskonnollisten toimijoiden kyky mobilisoida yhteisö, kansa ja kansainvälinen tuki rauhan prosessille sekä taito seurata paikallisella tasolla poliittisen ratkaisun seurauksia ovat ominaisuuksia, joista on suurta hyötyä konfliktinratkaisutilanteessa. Uskonnollisille toimijoille on myös ominaista tuntea sellaista kutsumusta rauhan edistämiseen, joka usein inspiroi pitkäjänteisyyttä suuriakin esteitä kohdatessa.
Uskontojenvälinen koulutustyöpaja konfliktien sovittelun apuvälineenä
Kiinnostus uskonnon käyttämiseen konfliktien sovittelussa on herännyt vasta viime aikoina. Lähihistoriasta on löydettävissä tapauksia uskonnollisten johtajien, instituutioiden ja järjestöjen tekemästä konfliktien sovittelusta. Esimerkiksi Kirkkojen Maailmanneuvosto ja All Africa Conference of Churches sovittelivat lyhytikäisen rauhansopimuksen Sudaniin vuonna 1972. Etelä-Afrikassa monet kirkot olivat etulinjassa taistelemassa rotuerottelua vastaan ja ajamassa maahan rauhanomaista muutosta. Kaikista tunnetuin tapaus lienee katolilaisen Sant’Egidio – järjestön onnistunut sovittelu, joka auttoi lopettamaan kuusitoista vuotta kestäneen sisällissodan Mosambikissa vuonna 1992.
Toistuva viittaaminen näihin tapauksiin tärkeimpinä kiinnekohtina kuitenkin vääristää uskonnollisen konfliktien sovittelun todellisuuden. Useimmat uskonnollisen konfliktien sovittelutapaukset ovat vähemmän dramaattisia lopputuloksiltaan. Uskonnollisesta konfliktien sovittelusta on myös tulossa huomattavasti yleisempää ja esimerkkitapausten määrä kasvaa nopeasti.
Eräs menetelmä, jossa uskontoa käytetään apuvälineenä konfliktin sovittelussa, ovat koulutustyöpajat. Työpajojen tarkoitus on edistää epävirallista keskustelua. Lisäksi ne pyrkivät siirtämään sovittelun ja sovinnon edistämisen taitoja konfliktin osapuolten omien jäsenten keskuudessa, osapuolten välillä tai osapuolia lähellä olevien henkilöiden välillä kaikissa konfliktin vaiheissa. Keskustelujen tavoitteena on auttaa analysoimaan konfliktissa kiistanalaisina olevia asioita ja löytämään yhteisesti hyväksyttyjä ratkaisuja. Tämän epävirallisen sovittelumenetelmän tarkoitus ei ole toimia lavastettuna neuvotteluna tai neuvottelujen korvikkeena, vaan sen tarkoitus on täydentää neuvotteluja. Sitovat sopimukset aikaansaadaan vain virallisten neuvottelujen kautta.
Sovittelijoiden ja konfliktin osapuolten uskonnon sekä koko konfliktin uskonnollisten puolien hyödyntäminen voi edesauttaa konfliktinratkaisua. Uskontojenväliset koulutustyöpajat perustuvatsekä kulttuurienvälisen ymmärryksen kehittämiseen että konfliktin ratkaisukeinojen opettamiseen. Uskontojenvälisten koulutustyöpajojen avulla pyritään muuttamaan osallistujien keskinäisiä asenteita ja käytöstä. Koulutustyöpajoissa tutkitaan uskontojenvälisen yhteistyön edellytyksiä konfliktinratkaisemisessa. Lisäksi osallistujia kannustetaan tutkimaan, kuinka uskonto muokkaa heidän omaa maailmankatsomustaan ja arvomaailmaansa. Uskontojenväliset koulutustyöpajat ovat tehokkaampia työkaluja konfliktinratkaisuun uskontojenvälisessä kontekstissa kuin perinteinen konfliktinratkaisu, joka ei tunnusta näissä konflikteissa olevaa uskonnon tuomaa ainutlaatuisuutta.
Yhteistyö eri toimijoiden kesken on tärkeää
Esimerkkejä uskonnollisesta konfliktien sovittelemisesta tarvitaan monista eri uskonnollisista perinteistä. Länsimaalaiset, kristinuskoon perustuvat, konfliktien sovittelun mallit voivat parhaimmillaan tuoda lyhyen aikavälin tuloksia, mutta kestävät tulokset vaativat menetelmien juurtumista yhteisöön. Tämä onnistuu parhaiten silloin, kun menetelmät ovat lähtöisin omasta kulttuurista ja oman yhteisön arvoista.
Uskonnollisten toimijoiden täytyy ottaa huomioon myös poliittiset, taloudellisetja turvallisuustekijät konfliktia ratkaistaessa. Olennaista on se, etteivät uskonnolliset johtajat ja uskontokuntien edustajat perusta vain keskinäisiä keskustelukerhoja, vaan tekevät yhteistyötä myös poliitikkojen ja muiden maallikkotahojen kanssa. Yhteistyö sekä virallisten ja epävirallisten että uskonnollisten ja maallisten toimijoiden kesken on tehokkaan konfliktinratkaisun avainsana. Yhteistyöllä varmistetaan, että konfliktin osapuolia kuullaan laaja-alaisesti ja objektiivisesti konfliktin eri tasoilta ja eri näkökulmista. Näin voidaan olla varmoja myös siitä, että konfliktin ratkaisemisen jälkeen rauhasta muodostuu pysyvämpi tila yhteisöön jokaisen ollessa sitä osaltaan luomassa.
On todennäköistä, että kykenemättömyys nähdä, ymmärtää ja käyttää hyväksi uskonnollisia tekijöitä perinteisessä konfliktinratkaisussa tulee tulevaisuudessa johtamaan merkittäviin kustannuksiin, kuten ihmishenkien menetyksiin ja taloudellisiin tappioihin. Tosiasia on, että sellaisten konfliktien lukumäärä, joissa uskonto on merkittävässä roolissa itse ongelmassa, ongelman ratkaisussa tai näissä molemmissa, kasvaa jatkuvasti.
Kirjoittaja TM Katri Kyllönen on uskontotieteen apurahatutkija, joka parhaillaan tekee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa uskonnon käyttämisestä apuvälineenä konfliktien sovittelussa.
Kirjallisuutta:
Abu-Nimer, Mohammed: Conflict Resolution, Culture, and Religion: Toward a Training Model of Interreligious Peacebuilding. Journal of Peace Research 38 (6), 2001.
Appleby, Scott R.: The Ambivalence of the Sacred. Violence and Reconciliation. New York: Rowman & Littlefield, 2000
Johnston, Douglas & Sampson, Cynthia (ed.): Religion, The Missing Dimension of Statecraft. Oxford: University Press, 1994.
Johnston, Douglas (ed.): Faith-Based Diplomacy: Trumping Realpolitik. Oxford: University Press, 2003.
Lederach, John Paul: Building Peace. Sustainable Reconciliation in Divided Societies. Washington: United States Institute of Peace, 1997.
Internet-lähteitä:
World Conference of Religions for Peace –internetsivut
Tietokanta rakentavista lähestymistavoista konflikteihin