Tekstin koko
Lauantai 6.2.2016

Tervetuloa teologia.fi -palveluun - Välkommen!

Tämä palvelu esittelee suomalaista yliopistoteologiaa. Tarjoamme 3 kertaa vuodessa vaihtuvan teeman.

Tietoa palvelusta
  • 2013-2014

    2014

    3/ Seksuaalisuus, sukupuoli ja (väki)valta

    2/ Kirjahistorian monet kasvot

    1/ Kirkkojen suhde valtioon

    2013

    3/ Ateismi ja sekularismi

    2/ Populaarikulttuuri ja uskonto

    1/ Uskonto ja talous

    Teema-arkisto
  • 2012-2011

    2012

    3/ Uskontojen Eurooppa

    2/ Uskonnonopetus

    1/ Uskonto ja moraali

    2011

    3/ Uskonto ja mielenterveys

    2/ Rituaalitutkimus – uusia näkökulmia uskontoon ja yhteiskuntaan

    1/ Teologi – uskonnon asiantuntija

    Teema-arkisto
  • 2010-2009

    2010

    3/ Piispan virka ja kirkollinen johtajuus

    2/ Protestantti? Reformoitu? Kalvinisti? Katsauksia reformaa...

    1/ Karismaattisuus

    2009

    3/ Ympäristö

    2/ Jeesus

    1/ Uskonto ja kommunikaatio

    Teema-arkisto
  • 2008-2007

    2008

    3/ Teologia tieteenä?

    2/ Arkiset uskonnot

    1/ Ruumiillisuus teologisessa tutkimuksessa

    2007

    3/ Kriisit ja sota, rauha ja sovinto

    2/ Raamattu joka kodissa

    1/ Kasvaako uskonnollisuuden merkitys yhteiskunnassa?

    Teema-arkisto
  • 2015-2016

    2015

    3/ Köyhyys

    2/ Ortodoksinen kirkko

    1/ Katolinen kirkko tänään

    Teema-arkisto

Teologian sanakirja

Kirjaesittelyt
Hae opiskelemaan teologiaa
Teologinen aikakauskirja
Uskonnontutkija -verkkolehteen

Suomen kolmas, vuonna 1851 toimintansa aloittanut (vanha) Kuopion hiippakunta käsitti 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla itäisen ja pohjoisen Suomen, yli puolet maan pinta-alasta. Alue pysyi yhtenäisenä vuoteen 1896, jolloin Pohjois-Karjala siirtyi Savonlinnan hiippakuntaan. Kuopion hiippakunnassa oli toisistaan selvästi erottuvia alueita: Savo, Karjala, Pohjanmaa ja Lappi.

Kun tutkitaan hiippakunnassa vuosina 1851–1869 papiksi vihittyjen alueellista ja yhteiskunnallista taustaa, Pohjanmaalla − eli hiippakunnan länsiosassa − syntyneiden vallitsevana taustana oli perinteinen yläluokkaisuus. Nouseva talonpoikais- ja käsityöläistaustaisuus oli leimallista hiippakunnan itäosassa. Pohjalaista piirrettä heijasteli Vaasan lukion oppilaiden yläluokkaisuus, sillä siellä kouluttautuivat etenkin papiston pojat. Sen sijaan idän rovastikuntien suomea puhuva savolainen ja karjalainen talonpoikainen jälkipolvi sekä kuopiolaiset käsityöläispojat hakeutuivat Kuopion suomenmieliseen (kylläkin vielä ruotsinkieliseen) lukioon.

Yhteiskunnallinen muutos näkyi papiston talonpoikaistumisena. Vihityt olivat yhä useammin syntyisin keskiluokasta. Papiston keskiluokkaistumiskehitys eteni hiippakunnassa tuntuvasti vuosina 1870–1896, itäisissä rovastikunnissa voimakkaammin kuin lännessä. Taustalla vaikuttivat yhteiskunnan muutos, teollistuminen, taloudellisen kyvykkyyden kasvaminen keskiluokassa, herätysliikkeet ja suomenkielisen koulutuksen laajeneminen.

Vahva pohjalainen tausta säilyy – herätysliikehdintä alueellisena voimistajana ja taannuttajana

Tavanomaisimmin papiksi vihityt olivat kotoisin hiippakunnan alueelta, etenkin Kuopion tuomiorovastikunnasta ja Oulun rovastikunnasta. Ylä-Karjalan rovastikuntien merkitys kasvoi herätysliikehdinnän vaikutuksesta. Herännäisyyden taantuminen sen keskeisissä rovastikunnissa näkyi romahduksena etenkin Kalajoen rovastikunnassa syntyneiden osuudessa. Hiippakuntaan vihityistä lähes puolet oli pohjalaisia eli kotoisin Kemin, Oulun, Raahen ja Kalajoen rovastikunnista sekä Turun hiippakunnan pohjalaisilta alueilta.

Ala-Karjalan rovastikunnassa vaikuttanut evankelinen herätysliikehdintä voimisti vuosina 1851–1869 suuntautumista papiksi. Herätysliikkeet vaikuttivat Ylä- ja Ala-Karjalassa voimakkaana koetun papiksi vihittyjen talonpoikaistumiskehityksen taustalla vuosina 1870–1896. Herätysliikkeillä oli merkityksensä papiston keskiluokkaistumiskehityksessä ja kirkon virkaan hakeutumisessa, etenkin kun keskiluokka yleisesti sitoutui herätysliikkeisiin vahvimmin.

Talonpojat ja epäitsenäisessä asemassa olleiden yhteiskuntaryhmien pojat valtaavat alaa

Papiksi vihittyjen yhteiskunnallinen tausta muuttui, kun talonpoikaistaustaiset yleistyivät ja epäitsenäisessä asemassa olleet alemmat toimihenkilöt, työläiset ja torpparit alkoivat kouluttaa poikiaan papeiksi. Vahva pappistaustaisuus (vuosina 1851–1869 55 %) hiipui, vaikka papinpojat olivat suurin ryhmä läpi tutkimusajanjakson. Heitä oli vuosina 1870–1896 vajaa kolmasosa (31 %) vihityistä, ja talonpoikien jälkipolvi ylsi jo 23 prosenttiin. Kun talonpoikaistaustaisten lisäksi otetaan huomioon osuudeltaan vielä pieneksi jäänyt torpparitaustaisten ryhmä, hiippakunta eteni papiston talonpoikaistumiskehityksessä tuntuvasti – kuitenkin koko kirkkoa hitaammin.

Työläis- ja torpparitaustaiset vihityt yleistyivät hiippakunnassa etenkin 1890-luvulla samaan aikaan, kun koko kirkossa kyseisten ryhmien edustajat hakeutuivat alalle vähenevässä määrin. Alemmat toimihenkilöt kouluttivat poikiaan papeiksi yhä yleisemmin. Sosiaalisen nousun tavoittelu koulutuksella ja yksilöllinen kyvykkyys näkyivät siinä, että alempien toimihenkilöiden pojat valmistuivat keskimääräistä vihkimysikää nuorempina.

Alimmista yhteiskunnallisista ryhmistä papiksi eteneminen oli hiippakunnassa vielä vuosina 1851–1869 olematonta. 1800-luvun puolivälissä voimistunut teologian opiskelijoiden työläis- ja käsityöläistaustaisuus näkyi viiveellä hiippakunnassa, jossa työläistaustaisten vihittyjen määrä kasvoi vuosina 1870–1896. Teologian opiskelijaksi lähteminen käsityöläistaustalta ei voimistunut hiippakunnassa teologisen tiedekunnan ja kirkon tilanteen tavoin. Suomenmielisyys ja -kielisyys lisäsivät talonpoikais-, työläis- ja torpparitaustaisten kouluttautumista.

Kuopion lukio (lyseo) nousevan ryhmän kouluna, Vaasan lukion merkitys hiipuu

Kuopion lukio, sittemmin Kuopion lyseo oli tutkimusajanjaksolla hiippakuntaan vihittyjen merkittävin yliopistoon johtava oppilaitos. Oulu kohosi toiseksi tärkeimmäksi koulukaupungiksi vuosina 1870–1896. Suomenmielinen ja -kielinen opetus houkutteli Ouluun ja Kuopioon, kun taas Vaasan ruotsinkielinen lukio menetti merkitystään.

Kolmessa suosituimmassa kaupungissa kouluttautuneiden ja papiksi vihittyjen yhteiskunnalliset taustat erosivat toisistaan. Kuopiossa ja Oulussa kouluttautuneet kuuluivat moniin yhteiskuntaryhmiin, kun taas Vaasan lukio säilyi yläluokkaisena, etenkin papinpoikien kouluna. Oulussa ruotsinkielinen koulutus kokosi papiston jälkipolven ja suomenkielinen opetus keskiluokkaisen oppilasaineksen. Kuopion lukio, sittemmin lyseo vahvisti merkitystään talonpoikaisväestön kouluttajana. Sen käyneistä ja papiksi vihityistä talonpoikais- ja työläistaustaiset käsittivät yhteensä lähes puolet (49 %). Myös Oulun ruotsin- ja suomenkieliset lyseot huolehtivat työläistaustaisten koulutuksesta. Alemmat yhteiskuntaryhmät kouluttautuivat äidinkielellään ylioppilaiksi ja jatkoivat teologiseen tiedekuntaan, jonka opiskelijoista suurin osa oli 1880-luvulla suomenkielisiä.

Koulutukseen hakeutuminen ja vihkimysikä määräytyivät yhteiskunnallisesta taustasta käsin, mutta merkittäviä olivat myös kouluasetukset ja tiukentuneet teologian opintovaatimukset. Opintielle varttuneina lähteneet talonpoikaistaustaiset vihittiin hiippakunnassa vanhempina (keskimäärin 27-vuotiaina) kuin hiippakunnassa ja kirkossa keskimäärin (25–26 vuotta). Koko kirkossa papiksi vihityistä ylempien yhteiskuntaryhmien pojat valmistuivat muita varhemmin, koska he olivat aloittaneet koulun nuorimpina. Sen sijaan Kuopion hiippakunnassa vihittiin papeiksi keskimääräistä nuorempina kaupunkien ammatittomien talollisten pojat sekä alempien toimihenkilöiden ja torppareiden pojat. Nämä olivat kotoisin kaupungeista tai koulukaupunkien lähistöltä, mikä edisti varhaista koulunkäyntiä.

Talonpoikaistumiskehitys etenee idässä länttä nopeammin

Papiston pohjalaisena piirteenä vallitsi yläluokkaisuus, kunnes vuosina 1870–1896 myös pohjalaisten yhteiskunnallinen tausta monipuolistui. Pohjalaisten pappisperheiden poikien osuus vihityistä oli vuosina 1851–1869 vielä yli kolmannes (36 %), mistä se laski 20 prosenttiin vuosina 1870–1896. Hiippakunnassa vihittiin ensimmäiset pohjalaiset talonpoikaistaustaiset papit vasta vuosina 1870–1896. Papiston talonpoikaistumiskehitys eteni Pohjanmaalla siis selvästi hitaammin kuin hiippakunnassa ja kirkossa.

Itäisissä rovastikunnissa syntyneiden, vuosina 1870–1896 vihittyjen yhteiskunnallinen tausta oli vahvasti talonpoikainen, ja työväestön merkitys kasvoi tuntuvasti. Kuopion tuomiorovastikunnassa yhteensä jopa puolet vihityistä oli talonpoikaistaustaisia (29 %) tai työläistaustaisia (21 %). Siten papiksi vihittyjen talonpoikaistuminen eteni Kuopion tuomiorovastikunnassa hiippakuntaa (23 %) selvemmin, ja työläistaustaisuus oli yleisempää siellä kuin hiippakunnassa (9 %).


Kirjoittaja Soile Tuusa on FL, TM, pastori, jonka kirkkohistorian pro gradu -tutkielma ”Kuopion hiippakunnassa vuosina 1851–1896 vihityt papit” hyväksyttiin Itä-Suomen yliopistossa maaliskuussa 2014. Tutkielma on luettavissa UEF Electronic Publications -palvelussa

* Tutkielma perustuu Oulun tuomiokapitulin arkistossa säilytettäviin Kuopion hiippakunnan saarnavirkaan vihittyjen luetteloihin ja papiston matrikkeleihin sekä painettuihin pappismatrikkeleihin. Papiston yhteiskunnallista taustaa on selvitetty tutkimalla vihittyjen pappien isien ammatteja Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkelista www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli.

Kirjallisuutta:

Björklund, Joh.: Suomen papisto 1800-luvulla erityisesti silmälläpitäen pappistarvetta ja sen tyydyttämismahdollisuuksia. SKHS toim. 42. Helsinki, 1939.

Juva, Mikko: Rajuilman alla. Suomalaisen kahdeksankymmentäluvun synty. Porvoo, 1956.

Luukkanen, Tarja-Liisa: Sääty-ylioppilaasta ensimmäisen polven sivistyneistöön. Jumaluusopin ylioppilaiden sukupolvikehitys ja poliittis-yhteiskunnallisten näkemysten muodostuminen 1853–1918. Historiallisia Tutkimuksia 218. Tampere, 2005.

Mustakallio, Hannu: Pohjoinen hiippakunta. Kuopion–Oulun hiippakunnan historia 1850–1939. Helsinki, 2009.

ikonenTM Tiina Ikonen esittää perjantaina 29.5.2015 tarkastettavassa väitöskirjassaan, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toteuttamaan kansainväliseen diakoniaan on liittynyt usein tekijöitä, joiden perusteella autettava on jäänyt muukalaiseksi, toiseksi tai ulkokehälle suhteessa kirkkoon.

Ikonen on käsitellyt väitöstutkimuksessaan kansainvälistä diakoniaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hiippakunta- ja keskushallinnossa vuosina 1993–2004. Hän jaottelee kansainvälisen diakonian osa-alueet tutkimuksessaan kansainvälisen diakonian asemaan kirkon hallinnossa, maan rajat ylittävään diakoniaan ja kulttuurienväliseen diakoniaan.

− Kansainvälinen diakonia muuttui tutkimusajankohtana erityisesti suhteessa lähetystyön teologiaan ja sen kautta kirkon itseymmärrykseen. Se alettiin ymmärtää osana kirkon kokonaisvaltaista lähetystehtävää. Lisäksi kansainvälinen diakonia alkoi myös tapahtua yhä enemmän kotimaassa yhteiskunnan monikulttuuristumisen myötä, Ikonen toteaa.

Käytännössä kaukaisiksi koettujen lähimmäisten, muukalaisten, jääminen ulkokehälle tai auttamisen kohteiksi vaikutti ja ilmeni kirkossa muun muassa seuraavasti:

− Kirkon toimintaan liittyi toiseutta tuottavia elementtejä. Maahanmuuttajat eivät itse olleet suunnittelemassa tai kommentoimassa heidän auttamisekseen toteutettua toimintaa, ja koko tutkimusajankohdalta löytyi vain yksi tapaus, jossa hiippakunnallisen maahanmuuttajatyötä toteuttavan toimielimen jäseniksi kutsuttiin tavoitteellisesti myös maahanmuuttajajäseniä. Kaiken kaikkiaan kansainvälistä diakoniaa leimasi usein toisten puolesta tekeminen, väittelijä kertoo.

Myös kansainväliseen avustustoimintaan liittyvä kumppanuus herätti kysymyksiä. Avustustoiminta nähtiin usein rahan antamisena ulkomaille tai muuna tavaran tai koulutuksen lahjoittamisena.

− Kirkon hiippakunta- ja keskushallinnossa ei useinkaan arvioitu kuitenkaan yhteistyöhankkeiden vaikuttavuutta tai tuotu esille sitä, mitä mieltä avun vastaanottajat olivat avustustyöstä, Ikonen huomauttaa.

Kaiken kaikkiaan kansainvälinen diakonia hyväksyttiin kuitenkin tutkimusajankohtana osaksi kirkon perustehtävää. Väittelijän mukaan tämä tarkoitti sitä, että kirkko itsessään alkoi aikaisempaa selvemmin vastata kansainvälisestä diakoniasta, eikä sitä haluttu enää ulkoistaa esimerkiksi kirkollisille järjestöille.

Väitöstutkimus on toteutettu laadullista sisällönanalyysiä käyttäen ja sen tekemisessä on sovellettu grounded theory -tutkimusmenetelmää sekä historiantutkimuksen kysymyksenasetteluja. Tutkimusaineisto koostuu kirkon hiippakunta- ja keskushallinnon asiakirjoista.

Käytännöllisen teologian oppiaineeseen lukeutuva väitöstilaisuus: "Kirkko muukalaisen asialla - Kansainvälinen diakonia Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hiippakunta- ja keskushallinnossa 1993–2004" (The Church Working for Strangers. International Diaconia in the Diocesan and Central Administration of the Evangelical Lutheran Church of Finland 1993-2004), järjestetään 29.5.2015 kello 12 Helsingin yliopiston päärakennuksessa, auditorio XII, Fabianinkatu 33.

Vastaväittäjänä on yleisen kirkkohistorian dosentti Mikko Malkavaara, Helsingin yliopisto, ja kustoksena professori Jyrki Knuutila Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta.

Väitöskirjaa myy Diakonia-ammattikorkeakoulu. Elektroninen julkaisu on luettavissa osoitteesta: www.diak.fi/tyoelama/Julkaisut/Sivut/A-tutkimuksia.aspx ja väitöskirjan tiivistelmä E-thesis -palvelussa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/154540

Väittelijän yhteystiedot: Tiina Ikonen, s-posti: tiina.h.ikonen (at) helsinki.fi

Lisätietoja Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan tulevista väitöksistä osoitteessa: http://www.helsinki.fi/teol/tdk/tiedotteet/vaitos.htm

Ratinen, Teemu: Synnistä Jumalan lahjaksi. Muuttuva seksuaalisuus ja usko. Kirjapaja, 2015 (247 s.)

9789522882097

Suhtautuminen ihmisen seksuaalisuuteen on ollut – tavalla tai toisella – lähes kaikkien hankalimpien ja pitkäkestoisimpien kirkollisten keskustelujen aiheena Suomessa aina 1800-luvun lopulta lähtien. Juuri nyt ajankohtaisin keskustelu on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanta muuttumassa olevaan avioliittolakiin. Teemu Ratisen vuonna 2014 Itä-Suomen yliopistossa tarkastettuun väitöskirjaan perustuva teos Synnistä Jumalan lahjaksi tuo keskusteluun tärkeän näkökulman, eri-ikäisten suomalaisten omat kertomukset seksuaalisuudesta, uskosta ja häpeästä.

Teoreettisena lähtökohtana Ratinen käyttää queer-teoriaa, jonka mukaan kokemus ja ymmärrys seksuaalisuudesta on aina kulttuurisidonnaista, ja siten jatkuvasti muutoksessa. Toisena teoreettisena mallina Ratinen käyttää psykoanalyytikko Matti Hyrckin jumalakuvateoriaa, jonka avulla hän analysoi kirjoittajien kertomuksia omasta jumalasuhteestaan. Ratinen toteaa konstruktivistisen seksuaalisuuskäsityksen mukaisesti, että seksuaalisuus on monitahoinen ilmiö, jota määrittelevät ihmisruumiin biologinen nautintokyky, kulttuurisidonnaiset, jatkuvasti muuttuvat merkitykset sekä yhteiskunnalliset valtasuhteet (s. 17). Kirkollinen keskustelu ja kirkon kannanotot puolestaan perustuvat essentialistiselle seksuaalisuuskäsitykselle, jonka mukaan seksuaalisuus on pohjimmiltaan muuttumaton ja universaali ilmiö. Kirkollisen keskustelun lähtökohtana toimivat Raamatun luomiskertomukset: Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, mieheksi ja naiseksi, joiden tehtävänä on yhdessä jatkaa sukua. Kaikki tästä perusmallista eroava seksuaalisuus on poikkeavaa. Ratinen huomauttaa aivan oikein, että normittava keskustelu oikeasta ja väärästä seksuaalisuudesta samalla normittaa käsitystä normaalista ja epänormaalista ihmisyydestä.

Ratinen erottaa aineistostaan kolme erityistä ”kulttuurista eetosta”, joiden kautta hahmottuu kolme erilaista tapaa tulkita seksuaalisuuden ja uskon suhdetta. Aineiston vanhimpien kirjoittajien, maailmansotien välisenä aikana syntyneiden ihmisten, kertomuksissa keskeiseksi teemaksi muodostuu huoli seksuaalisesta puhtaudesta, joka puolestaan on edellytys avioelämän onnistumiselle. Seksuaalisuuden toteuttaminen nähdään mahdolliseksi vain avioliitossa. Naisten ja miesten kohdalla puhtauden ihanne painottuu eri tavoin: miesten rooli on aktiivisesti kilvoitella puhtauden säilymisen puolesta, kun taas naisten osaksi jää passiivisena suostua vartioinnin kohteeksi. Kontrollin kohteena oli naisen koko ruumis. Ratinen tulkitsee tuon sukupolven naisten peruskokemukseksi häpeästä nousevan syyllisyyden. Miesten ihanne on ristiriitainen: toisaalta heidän tulee kilvoitella puhtauden säilyttämiseksi seksuaaliviettiä vastaan, toisaalta miehiltä edellytettiin seksuaalista aktiivisuutta ja mieskunnon osoittamista. Kyseinen sukupolvi näkee avioliiton Jumalan asettamana, pyhänä elämänjärjestyksenä. Avioliitto ei ole ensisijaisesti yksilön, vaan yhteisön asia. Vanhimmalle sukupolvelle Jumala näyttäytyy ensisijaisesti siveyttä vaativana tuomarina. Hyrckin luokittelun mukaisesti vanhempien sukupolvien jumalakuva vastaa sekä hallitsijahahmoista Jumalaa että Jumalaa Vaatijana.

Ratisen mukaan kollektiivinen elämänymmärrys ja siten kokemus seksuaalisuuden ja uskon välisestä suhteesta muuttuu 1930- ja 1970-luvun välillä syntyneiden ihmisten kirjeissä. Polttopisteeseen nousee kysymys oman seksuaalisen minuuden aitoudesta ja itsenäisyydestä. Seksuaalisuudesta tulee osa ihmisen persoonallisuutta ja identiteettiä. Erityisen suuri muutos on naisten kokemuksessa, ja Ratinen väittääkin että naisten ja miesten kokemukset seksuaalisuudesta alkavat tässä vaiheessa erkaantua toisistaan. Miesten kohdalla yhdyntä – ja suorituskeskeinen seksuaalisuus on edellytys ”kunniallisella asemalle ja jäsenyydelle miesyhteisössä” (s. 89). Tämän sukupolven miehille huoli puhtaudesta ja kilvoittelusta ei ole enää relevantti kuten edellisen sukupuolen miehille.

Toinen edellä mainittua sukupolvea leimaava yhteinen kokemus on Ratisen mukaan ”kollektiivinen terapeuttinen eetos”. Erityisesti naisten kulttuurinen ihanne on itsenäistyminen ja naiseksi kasvaminen – täysin toisenlainen siis kuin edellisen sukupolven naisten puhtaan nuoruuden ihanne. Samoin käsitys avioliitosta muuttuu pyhästä elämänjärjestyksestä kohti aviopuolisoiden välistä tunnesidettä ja parisuhdetta. Kulttuurinen muutos ulottuu Ratisen mukaan myös jumalasuhteeseen. Toiselle sukupolvelle Hyrckin luokittelun mukainen hallitsijamuotoinen Jumala on suorastaan väkivaltainen kuva, ja läheisemmäksi koetaan Jumala Parantajana. Tämän sukupolven kokemuksessa korostuu myös vastakkainasettelu yhteisöllisen ja yksilöllisen uskon välillä. Oikea usko nähdään nimenomaan yksityisenä suhteena Jumalaan.

Kolmannen, 1960-luvulta lähtien syntyneen, sukupolven kokemuksissa säilyy terapeuttinen eetos, mutta aidoksi minäksi kasvaminen ja eheytyminen ovat enää marginaalisia teemoja. Keskeiseksi nousee kysymys siitä, kuka minä olen seksuaalisesti ja millä ehdoilla voin yksilöllisenä seksuaalisena olentona olla olemassa. Yksilölliset erot tämän sukupolven kokemuksissa ovat suuria, mutta yhteistä kaikille on käsitys seksuaalisuudesta luonnollisena ja nautintoa tuottavana biologisena tarpeena. Nuorin sukupolvi ei liitä avioliittoon sinänsä enää samaa sosiaalista statusta kuin aiemmat sukupolvet, vaan parisuhde nähdään henkilökohtaisen seksuaalisen nautinnon toteuttamispaikkana (s. 157). Individualisoituminen ja yhteisöllisten normien merkityksen väheneminen heijastuu myös jumalasuhteeseen. Kirjoittajat pohtivat, mitkä asiat elämässä ovat Jumalan johdatuksen tulosta ja mitkä omien itsekkäiden päämäärien ohjaamia. Jumalasuhdetta hallitsee näin epävarmuus ja hylkäämisen pelko. Hyrckin käsitteistössä tällaista jumalakuvaa kuvataan Vetäytyjäksi.

Individualistinen ja vapaa nuorin sukupolvi ei kuitenkaan ole vapaa häpeän kokemuksesta: se, mikä ennen oli yhteisön normien säätelemää ja määrittelemää, on nyt yksilön oma valinta, josta hän kantaa myös vastuun ja mahdollisen siitä seuraavan häpeän. Yksilö joutuu tasapainoilemaan monenlaisten ristiriitaisten odotusten välillä. Monella nuoremmalla kirjoittajalla institutionaalinen ja yksityinen uskonnollisuus ovat selkeästi erillään. Oma, yksityinen kokemus Jumalasta ”oman minuuden kaikkitietävänä luojana” on tärkeintä.

Teoksen loppupuolella Ratinen analysoi nuorimman sukupolven kokemusten avulla heteronormatiivisuutta yhteiskunnassa. Ratinen nostaa esiin, kuinka heteronormin vastainen seksuaalisuus on yksilölle ongelmallista paitsi suhteessa toisiin ihmisiin niin myös suhteessa Jumalaan. Toisilta ihmisiltä seksuaalisuuden voi piilottaa, mutta Jumalalta ei. Nuoremmat kirjoittajat eivät koe, että seksuaalisuuden ongelmat ratkeaisivat pidättäytymällä, sillä seksuaalisuus on keskeinen osa minuutta ja identiteettiä. Oman minuuden kieltäminen tekojen tasolla ei lepytä omaatuntoa, korjaa jumalasuhdetta eikä muuta yksilöä (hetero)normin mukaiseksi (s. 190).

Ratisen loppupäätelmät rakentuvat sen kysymyksen varaan, mitä tapahtuisi, jos teologisen(kin) keskustelun lähtökohdaksi otettaisiin ihmisen seksuaalisuuden muuttuva perusluonne. Käsillä olevan kirjan aineisto, kirjeet häpeällisestä seksuaalisuudesta, osoittavat ainakin sen, että heteroseksuaalisuus on muuttunut sadan vuoden aikana:

”Nykyhetken heteroseksuaalisesti identifioituvan ihmisen kokemus itsestään ja seksuaalisuudestaan olisi ollut 1900-luvun alussa syntyneelle ja avioliitossa elävälle ihmiselle täysin outo ja vieras tapa ymmärtää elämää ja sen tarkoitusta” (s. 226).

Jos lähtökohdaksi teologiselle keskustelulle otettaisiin ihmisen seksuaalisuuden jatkuva muutos, niin silloin jouduttaisiin Ratisen mukaan luopumaan selityksen etsimisestä homoseksuaalisuudelle ja sen sijaan olisi kysyttävä, mikä merkitys seksuaalisuudella on kirkon elämälle. Kysymys ei olisi enää seksuaalisuuden perimmäisestä olemuksesta vaan siitä, ”millaiset ihmiselämän muodot kirkko haluaa havaita ja ottaa yhteyteensä” (s. 227). Lisäksi kirkko joutuisi pohtimaan hyväksymistä, vallankäyttöä ja normaalin määritelmää. Ratinen huomauttaa, että jokainen ihminen on seksuaalisuuden suhteen ”vieras” ja ”outo” toisille, ja siten ”epänormaali” − kahta samalla lailla tuntevaa ja kokevaa ihmistä ei ole.

Ratisen ratkaisu on rakentaa sellaista kristillistä etiikkaa, jossa seksuaalisuus asettuu muuttuvan rakkauden alueelle ja jossa keskiössä on halu pyrkiä vastaamaan lähimmäisen tarpeisiin parhaalla mahdollisella tavalla. Lähtökohtana on ymmärrys siitä, että seksuaalisuus on yksilön minuuden syvin piirre. Oikea ja hyvä seksuaalisuus rakentuu vastuullisen ja vastavuoroisen rakastamisen ihanteiden pohjalle kulttuurisessa tilanteessa, jossa ihmisen on ratkaistava oman henkilökohtaisen vapautensa ja sitoutumisen välinen ristiriita. Kaiken lähtökohtana on seksuaalisuuden ymmärtäminen Jumalan lahjana.

 

Kirjoittaja Elina Hellqvist, TT, toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
s-posti: elina.hellqvist (at) helsinki.fi

* Lue myös Teemu Ratisen artikkeli: Häpeällinen seksuaalisuus ja jumalasuhde (Teemanumerossa Seksuaalisuus, sukupuoli ja (väki)valta - Teologia.fi 3/2014)

Kuva: Sacrum.fi

På svenska

Tule takaisin Alumni

Refo 500 - Connecting you now and thenKyyhkynen-lehden FB-sivuille

Global Digital Library on Theology and Ecumenism

Suurenna tekstiä Oletuskoko Pienennä tekstiä Helsingin yliopisto Itä-Suomen yliopisto